Aivomyrskyä

Mikä sen kauniimpaa kuin valkoiset uudet peitteet ja loistava aurinko.

Muutamia päiviä maaseudun rauhassa.
Miten se voikin olla niin rentouttavaa. Mutta...

Olen kauhukseni todennut että ehkä minusta ei olekaan kerrostalon asukkaaksi.

Juuri kun olemme saamassa uuden metron (jos nyt pysyn hengissä siihen saakka) aivan viereen, niin saan aivan fataalisia ajatuksia. Sukkuloin myydän asuntoja sivuilla.

No mee takas maalle, tuumaan. Mutta en voi myöskään asua maaseudulla josta ei ole julkista liikennettä, ei kauppoja, ei elämää.

Peuroja, hirviä, supikoiria, pöllöjä, hiiriä yms ei siis lasketa.
Kukatkaan ei ole se kaiken kattava juttu. Vaikka melkein kumminkin 😉

Ei mikään katastrofi reissata kahden asunnon välillä, kun matkaa ei ole paljoakaan.
Kunhan handlaa sen että kumpaisessakin paikassa on kaikkea tarvittavaa. Niin ettei tarvitse roudata sen seitsemää pussukkaa ja kassia. Vaikka pitää sanoa ettei se aina onnistu. Roudaan kumminkin.
Yks kaks tekee mieli vohveleita ja pannu on toisessa paikassa. Sit kun sen saat paikalle, niin ei tee mieli enää vohveleita. On se niin tätä!